Tässä on viime kirjoituksesta saakka yritetty pärjätä päivästä toiseen... Edelleen saman katon alla asutaan koko perhe, onhan meillä omistusasunto. Asioita on tullu ajateltua paljon, mutta pää on silti aivan yhtä sekasin. Ja suurin järkytys on jo laantunut, mutta järkyttynyt ja pettynyt oon edelleen. Jos ois vaan itestäni kiinni, niin oisin jo lähteny. Yritän pähkäillä mikä olis tuolle lapselle parasta... Yhdessä olevat vanhemmat, ahdistunut äiti vaiko eronneet vanhemmat ja äiti ehkä hieman paremmassa mielentilassa.

Nyt on kuitenkin jo kolme kuukautta mennyt, eikä asiat tunnu mihinkään muuttuvan. Oon miettinyt vuokra-asuntoon muuttamista, mutten oo uskaltanut edes katsella niitä. Äsken selailin valikoimaa... En vaan haluaisi mihinkään hikiseen ja homeiseen kerrostaloyksiöön :( Ei siellä voi äidin mieli olla paljon parempi kuin täälläkään. Rahallinen pärjääminen huolettaa myös, mies on kuitenkin aina huolehtinut meistä taloudellisesti... Minä oon V A I N opiskeleva kotiäiti...

Oon vähän meidän tilanteesta puhunut äitini kanssa, se helpotti kovasti... Tänään soitin myös siskolle ja se helpotti lisää. Sisko vain sanoi, että ei olisi ikinä uskonut... Sanoi myös, että enhän mä voi enää koskaan luottaa mihinkään. En mihinkään... Ja se on niin totta, samaa oon sanonut tuolle miehellekin. Mulla on välillä vaan niin PAHA OLLA!! Mies ei kestä sitä.. Se ei vaan pysty käsittään, et ihmisillä on joskus paha olo, joskus on huonoja päiviä. Mun mies ei oikeasti vaan pysty mitenkään päin olemaan, jos on kyse mistään negatiivisesta. Luulen (ja oman kokemukseni perusteella) niiden kotona on aina esitetty kaiken olevan hienosti... Siis kulissia ja näyttelemistä koko elämä. Ja TUNTEETONTA... Ei mies osaa kuvitellakaan miltä muista ihmisistä tuntuu ja se ei kestä, jos jollakin on paha olo. Se ei kestä sitä, että se on aiheuttanu mulle pahan olon ja sen mielestä mä ite aiheutan tän itelleni. En mä voi sille mitään, että mulla on tunteet, mutta sillä ei. Ei tästä voi ikinä tulla mitään, kun meillä on niin erilaiset käsitykset kaikesta. Se on ihan erilaisesta perheestä kuin mä.. Sille tärkeintä maailmassa on työ ja raha... Mulle tärkeintä on läheiset ihmiset ja etenkin oma pikkuinen tyttö...

Mä en tiedä mitä mä teen. Oon niin pyörällä päästäni! Eikä edes kolmen kuukauden miettiminen oo muuttanu asioita mihinkään. Tuntuu, että oon vaan entistä enemmän sekasin.