Pakko päästä johonkin purkamaan tätä kaaosta pään sisällä... En edes tiedä mistä aloittaisin, mutta pakko kirjoittaa jotain ennen kuin pää räjähtää.

Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, ettei ole ketään kelle näistä asioista vois puhua. En tiedä mitä haluan kertoa, kunhan jotain saan kirjoittaa, että jaksan jatkossakin olla hyvä äiti tuolle pienelle 1-vuotiaalle ihanuudelle.
Oon niin kyllästynyt kaikkeen paitsi lapseeni! Joskus aiemmin, kun on ollut paha olla, on vain voinut rauhassa potea pahaa oloa, mutta nyt vaan täytyy päivisin jaksaa hoitaa ja huolehtia tuosta pikkuisesta niinkuin tähänkin asti. On tapahtunut niin paljon huonoja asioita, mutta oon ylpeä, että oon aina jaksanut lapsesta huolehtia, enkä ole tehnyt mitään mistä tarttis tuntea huonoa omaatuntoa.

Mä en tiedä pystynkö KOSKAAN antamaan tuolle miehelle anteeksi... Mun luottamukseni on petetty niin monta ( = liian monta) kertaa. Tähän asti joka kerta asioiden yli on päästy ajan kanssa ja luottamus on palannut. Nyt vaan ei pysty enää antamaan anteeksi... Oon luottanut mieheeni ihan 100-prosenttisesti ja oon todella uskonut, ettei hän tekis mitään typerää nyt, kun meillä on pieni lapsikin... Ja oon vannottanut, että enää ikinä en katso miehen typeryyksiä, sillä lapsi (ja minä itse) ollaan tärkeämpiä ja meidän hyvinvointimme menee kaiken muun edelle. Oon luottanut täysin, oon uskonut, että minä ja tytär ollaan tärkeintä maailmassa! En edes välitä siitä, että mun luottamukseni on petetty, vaan että mies pystyy tekemään näin omalle tyttärelleenkin. Vannoo, ettei tekisi mitään, koska tytär on tärkeintä maailmassa. Kuitenkin pettää luottamuksen valehtelemalla jatkuvasti. Ei vain tunnu enää siltä, että mies välittäisi edes tyttärestään (minusta puhumattakaan)... EI HELVETTI!

Mä en koskaan ole halunnut, että mun lapseni joutuisivat elämään erossa isästään kuten itse olen elänyt... Siihen kai tuo mieskin luottaa, etten voi jättää häntä ja "hajottaa" perhettä... Oon sanonut jo ennen lapsen syntymää, että enää koskaan en siedä hänen hölmöilyjään... Se ei vaan koskaan mene perille asti, ei tuo mies tajua ollenkaan. Äitinsäkin sanoi, että miehen pitäisi kasvaa aikuiseksi. Ja sitten sitä niin itketään, kun "tuntuu pahalta, jos en saakaan enää asua ja elää tyttären kanssa"... Niiiiiiiiin just!! Sitten vasta tuntuu pahalta, kun ITSE ei saakaan asua oman lapsensa kanssa... Edelleenkään ei liikuta minun ja tyttären hyvinvointi (tai tällä hetkellä ennemminkin pahoinvointi). Omaa surua vaan itketään, mutta koskaan ei kykene miettimään muiden tunteita. Sitten kyllä pyydellään anteeksi, kun pelätään oman navan puolesta...

Ahdistaa vaan niin hel**tisti :(
Petä vaan mua ja valehtele, mutta älä vi*tu tuhoa tyttäres perhettä! En tosiaankaan jaksa itsestäni enää välittää, et oo ainoa joka on mua hajottanu, mutta ajattelisit nyt edes tuota pientä lasta...

"My heart can't possibly break when it wasn't even whole to start with"